Ensimmäinen conini ikinä oli Tsukicon vuonna 2010 Helsingin Glorialla. Ensimmäinen conini, jota olin tekemässä, oli Aicon 2016 Hämeenlinnan Verkatehtaalla. Tsukicon keskittyi japanilaiseen musiikkiin (ja siinä sivussa kai muotiin?), Aicon keskittyy aasialaiseen muotiin ja musiikkiin. Voisin heittää, että nyt ympyrä sulkeutui. Toisaalta - ehkä kaikki on vasta alussa ja ympyrä jatkuu!
Päädyin siis mukaan Aiconin vastaavaksi ja nyt, kun ensimmäisestä Aiconista on hetki kulunut, voin ehkä kasata ajatuksiani viikolopusta ja yrittää vääntää jonkinlaisen tapahtumaraportin. Minulle on olemassa aika ennen Aiconia ja Aiconin jälkeen - ainakin tällä hetkellä. On äärimmäisen tyhjä olo, kun vuoden/puolitoista vuotta on odottanut ja ollut tekemässä tapahtumaa ja nyt se onkin jo ohi. Enää en voi ajatella, että sitten Aiconissa tai Aiconin jälkeen teen jotakin. Jos olen jotakin lykännyt Aiconin jälkeen, tulisi minun tehdä asia nyt. Keksin varmasti tekosyitä olla tekemättä joitakin asioita, heh.
En Aiconiin saanutkaan tehtyä haluamaani asua loppuun. Olisin tehnyt Tochiotome25:n toisen singlen, Ichigo Hakasen, asun, mutta aloitin tekemisen aivan selvästi liian myöhään. Lopulta torstai-iltana ennen stressin ja väsymyksen sekaista itkukohtausta päätin jättää asun tekemättä ommeltuani liivin takakappaleet väärinpäin. Hameesta sain osan tehtyä, ja käytinkin sitä valmista osaa tapahtumassa sunnuntaina.
Lauantain asukokonaisuus.
Tapahtumassa olin suurimmaksi osaksi oheistuotepöydällä myymässä Aiconin omien tuotteiden lisäksi lauantaina kunniavieras GMNI:n lippiksiä. Täytyy propsit antaa herralle aivan mahtavasta faniensa kohtaamisesta! Vaikka showcasensa jälkeen selvästi väsytti, jaksoi hän hymyillen nousta halaamaan ja yhteiskuvaan faniensa kanssa kerta toisensa jälkeen. Mainittakoon, että hän oli ihmeissään siitä jonosta faneja/showcasessa olleita, mikä muodostui oheistuotepöydille keikan jälkeen.
Lauantaina en tosiaan oheistuotepöydiltä juuri poistunut kuin pääsaliohjelmien aikana kiertelemään ja syömään. Iltabileissä jaksoin hetken aikaa olla, mutta väsymys rupesi painamaan ja halusin nukkua säädylliset yöunet ennen sunnuntain ohjelmaani. Sen hetken mitä iltabileissä ehdin olemaan, oli fiilis korkealla katossa ja musiikki teemaan sopivaa!
Iltabileissä jaksoin juoda vain alkoholittoman Babymetalin.
Limeä ja karpaloa??
Sunnuntaina ehdin syödä aamupalan hotellilla ja kiiruhtaa luentosaliin pitämään Hello! Projectin uusi aalto -ohjelman. Kiitos siis kaikille jotka ohjelmaani tulitte katsomaan! Tuntui, että rupesin puhumaan ohjelman aikana kaikkea muuta kuin mitä olin papereihini kirjoitellut ja siksi lörpöttelin aina vähän ulos aiheesta. Tulevaisuudessa yritän painottaa kapeampaan alueeseen ettei jäisi niin pintapuolista raapaisua mistään aiheesta.
Ohjelmasta lupasinkin heittää tänne blogiin jossain vaiheessa tekstit joita olin kirjoitellut sitä varten, joten yritän saada mahdollisimman nopeasti pullautettua ulos postausta siitä.
Sunnuntaina* aamulla oli rauhallista.
Fiilis conista on minulla ehkä puolueellisesta näkökulmasta, mutta Aiconissa tuntui olevan rento ja hyvä henki koko viikonlopun. Perinteisiä cossaajia oli tapahtumassa vain muutamia ja kävijämäärä oli pienempi kuin esimerkiksi muissa isommissa tapahtumissa joissa olen käynyt tänä vuonna (esim. Yukicon tai Popcult Helsinki). Kenties kävijämäärästä johtuen myös myyntipöytäsalissa oli mahdollista kierrellä ilman pelkoa siitä, että litistyisi ihmismassaan. Ja vaikka cossaajia ei tosiaan tapahtumassa liikkunut paljoa, oli kävijöillä todella upeita ja ihania asukokonaisuuksia! Kerrankin ei conissa iskenyt äärimmäistä cosplaykateutta, joka tapahtumissa iskee jos ei ole pukeutunut miksikään.
Päättäjäiset.
Conilootti osin kirpparilta ♪
* en muuten olekaan 100% varma kummalta päivältä kyseinen kuva olikaan, mutta veikkaan sunnuntaita.
Siitä on aikaa, kun tilasin viimeksi Yesasiasta mitään. Sen vuoksi yllätyin täysin uudesta pakkauspaketin väristä (harmaan sijasta valkoinen!?) ja siitä, että se oli mahtunut postilaatikkoon. Loottipäivän saldo sisälsi suosikkeja ja julkaisuja, joiden tilaamista olen lykännyt turhan pitkään.
↓
Morning Musume '14 ja S/mileage yhdistivät vuonna 2014 voimansa LILIUM -Lilium Shojo Junketsu Kageki- (LILIUM －リリウム 少女純潔歌劇－) -musikaalissa. Musikaalista on tullut fanien keskuudessa hypetetty ja rakastettu - eikä suotta. Musikaalin juoni on seuraavanlainen:
In a sanatorium in the rainy forest, where vampire girls are undergoing rehabilitation, Sylvatica has gone missing. Lily is searching for her, but no one at the sanatorium seems to remember Sylvatica. Does Sylvatica really exist, or is she only a figment of Lily's imagination? As if trapped in a dream, Lily is ensnared in illusions. When the truth of the disappearance comes to light, the cruel fate of the vampire girls emerges. (Hello!Project Wiki)
Vampyyreja, persoonallisia hahmoja, kiehtova juoni - ja upeat musiikit. Liliumia rakastetaan juurikin musiikin ansiosta. Soundtrack sisältää juuri sellaista musiikkia, jollaista (etenkin länsimaalaiset) fanit tietämättään olivat toivoneet: goottityylistä, jousisoittimia sisältävää ja ylipäätään tunteita nostattavaa musiikkia. Marigoldin (Meimi Tamura) ja Sylvatican (Sakura Oda) duettokohta Eli, Eli Lema Sabachtani? -kappaleessa on yksi vahvimmista esimerkeistä siitä, kuinka taitavia laulajia niin Morning Musumessa kuin S/mileagessa oli tuolloin. Lilyn (Riho Sayashi) Eien no Mayuki no Owari on upea ja melankolisuudessaan kaunis kappale, joka tuo kunniaa erityisesti Rihon äänelle.
Harmittelin aikanaan, etten ollut tarpeeksi kiinnostunut musikaalista jotta CD olisi kiinnostanut. Onneksi Yesasiasta tuotetta löytyi, sillä neljäntoista kappaleen albumi on kaiken hypetyksensä ansainnut. Biisit ovat nautittavia myös, vaikkei musikaalia olisi nähnytkään. Omia suosikkikappaleitani musikaalista ovat aiemmin mainitut Eli, Eli Lema Sabachtani? ja Eien no Mayuki no Owari sekä Margueriten (Masaki Sato) ja tämän palvelijoiden (Nanami Tanabe, Kaede Kaga, Rikako Sasaki) kappale Princess Marguerite.
☆☆☆
Sinkun mukana tuli Erina Ikuta (9th gen.)-kuvakortti.
Morning Musume '16 ensimmäinen single tältä vuodelta on paitsi ensimmäinen single ilman Riho Sayashia ja näin ollen ilman kokonaista 9th generaatiota, myös Kanon Suzukin viimeinen single. Tuttuun tapaan ryhmä julkaisi tripla A-singlen, jonka tärkeimmäksi a-raidaksi nostettiin Kanon-centerillä varustettu diskojammailu Utakata Saturday Night. Muut raidat ovat 12th generaation omaksi biisiksi kutsuttu balladi The Vision, jonka päälaulajina tosin 10th genin Masaki Sato ja 11th generaation Sakura Oda toimivat. Jäsenistä johtaja Mizuki Fukumura, varajohtaja Erina Ikuta ja Ayumi Ishida eivät laula The Visionissa ollenkaan, vaan tanssivat tanssitiimissä omaa tanssiaan. (Heidän mukaansa jazz-tanssia, muiden jäsenten mielestä balettia.) Kolmas raita on Tokyo to Iu Katasumi, tyypillinen EDM-raita voimakkaine vokaaleineen ja poikkeuksellisesti ainoa raita Tsunku♂:n sanoituksilla.
En kamalasti ollut tästä singlestä innostunut, vaikka pidinkin Tokyo to Iu Katasumista ensimmäisen konserttiripin perusteella jonkun verran. Sen sijaan kappaleen tanssi oli äärettömän iso pettymys ja musiikkivideon promootioversio äärettömän tylsä. Tanssin tai videon ei pitäisi antaa vaikuttaa, mutta hyvässä tapauksessa video saa biisin kuulostamaan paremmalta, kun taas huonossa voi inho kohdistua koko kappaleeseen videon vuoksi. Välttelen yhä edelleen videon katsomista, mutta kappaleesta olen ruvennut pitämään uudestaan - ehkä kenties Masakin ja Sakuran kertosäkeiden duettokohtien ansiosta.
Utakata Saturday Night oli monen fanin mukaan uusi The Matenrou Show (b-raita One•Two•Three-singlellä), minkä vuoksi minulla kesti kurkata biisin musiikkivideo. Onneksi omaan korvaan kappale ei kuulosta samalta kuin TMS, vaan paljon monipuolisemmalta ja hauskemmalta renkutukselta. Utakata Saturday Nightin odotettiinkin nousevan uudeksi LOVE Machinen kaltaiseksi hittibiisiksi ja musiikkivideo ryhmän Youtube-kanavalla keräsikin ryhmälle ennätysajassa, viikossa, miljoona katselukertaa. Musiikkivideo ja biisi ovatkin mukavaa vaihtelua modernin elektronisen musiikin jälkeen.
☆☆☆
Tochiotome25 julkaisi vuoden 2014 lopulla singlen, Wagyu Fire!!, joka on ensimmäinen julkaisu ilman Madokaa ja Kurumia ja samalla varajohtaja Yayoin viimeinen. Kurumi oli ryhmän kenties suosituin jäsen, ja ryhmän kolmen kärki koostui johtaja Aista, Yayoista ja ryhmän nuorimmasta - Kurumista. Kurumin valmistuminen johtui todennäköisesti siitä syystä, että hän myöhemmin liittyi Hello! Projectiin harjoittelijaksi ja odottelee debuuttia.
Wagyu Fire!! on ilmeisesti laulu lehmänlihasta kantriviboilla ja äärimmäisen hämmentävällä musiikkivideolla ("Tulta syökseviä moshaavia lehmiä ja tanssiva pekoni!"). Kappale on nopeatempoinen ja kenties tämän hetken lempparini ryhmän biiseistä.
Singlen b-raita Kitto, Kore wa Koi na no on puolestaan rauhallisempi ja tyypillinen b-raita ryhmältä. Kokonaisuudessaan kelpo single, jonka kappaleiden instrumentaaliversiot ovat myös todella kivoja.
☆☆☆
Tochiotome25:n viides single Yu ei jatka energisten a-raitojen sarjaa vaan on purkkapoppiballadimainen laulu kylpylöistä. Videolla päähenkilö stressaantuneena töistä päätyy ryhmän jäsenten ylläpitämään kylpylään ja kokee enemmän tai vähemmän rentouttavan vierailun.
Single on Momokan ensimmäinen ryhmän jäsenenä (esimerkiksi edeltävän singlen aikaan hän oli mitä ilmeisimmin vielä harjoittelijana) ja puolestaan johtaja Ain, Karinin, Erin ja Hitomin viimeinen julkaisu. Toisin sanoen Yu on viimeinen single, jossa ryhmän alkuperäisiä jäseniä on jäljellä. Ensimmäistä kertaa ryhmän singlellä esiintyvät harjoittelijat - joskin vain pieninä kuvina kansissa ja nopeilla vilahduksilla musiikkivideolla. Sinkkua voi silti pitää Hikarin, Yumen, Akanen, Kirarin ja Lunan (joista kaksi viimeksi mainittua ovat nykyään kadetteja) debuuttijulkaisuna.
Ihana Ai takakannessa ♥
Yu ei ihan supersuosikikseni yllä biisinä, vaikka onkin kivan kesäinen fiilistelykappale. Ri-versiossa b-puoli ONE! TWO! THREE! on iloisempi ja temmoltaan nopeampi a-puoleen verrattuna ja yksinkertaisesti todella ihana rallatus. Ihastuin kappaleeseen nykyisen johtaja Maon, nykyisen varajohtaja Momokan ja Yurikan Taiwanin-vierailun fanitallenteita katsellessa ja oli siksi suhteellisen selvää, että haluan omaan soittimeeni kyseisen kappaleen kuunneltavaksi.
Babymetal jatkaa maailmanvalloitustaan ja julkaisi huhtikuun alussa odotetun toisen albuminsa, METAL RESISTANCEn. Tuttuun tapaan tilasin Levykauppa Äxästä rajoitetun painoksen, joka tällä kertaa oli boxset: levyn mukana tulisi paita.
Ja niin no, hämmennyin postista hakiessani paketin kokoa, sillä yleensä Äxän tilaukset mahtuvat kirjekuoreen. Nimensä mukaisesti sain aika hemmetin ison laatikon:
Laatikon päällä Ijime, Dame,Zettai-single kokoa havainnollistamassa.
Verrattuna ensimmäiseen albumiin, joka oikeastaan oli kokoelma ryhmän aiemmin julkaistuja singlejä ja b-puolia (mikä sinänsä on hyvä ratkaisu, sillä ensimmäinen albumi usein on vasta pientä lupausta mitä tuleman pitää), on METAL RESISTANCE lähes pelkästään ennenjulkaisematonta materiaalia täynnä. Ainoastaan albumin ensimmäinen kappale, Road of Resistance, on tuttu BABYMETAL-albumin eurooppapainoksesta. Youtubeen julkaistiin myös musiikkivideot kappaleille KARATE ja THE ONE, joista jälkimmäisen englanninkielinen versio on ilmeisesti kaikissa albumin eurooppapainoksissa.
Kehtaisin väittää, että jos pitää KARATEsta, tulee pitämään koko albumista. Viimeistään musiikkivideota katsoessa käy selväksi, ettei ryhmää voi enää pitää tyypillisenä idoliryhmänä, vaan varteenotettavana yhtyeenä.
Kokonaisuudessaan albumi on ilahduttavalla tavalla yhtenäiseksi rakennettu, mutta jonka kappaleet ovat itsenäisiä ja erottuvat toisistaan. Henkilökohtaisesti pidän albumeista, joita voi kuunnella useasti ja joka kerralla löytää uuden kerroksen: ensimmäisellä kerralla albumista voivat erottua vain selkeät korvamadot, mutta kahdeksannella kierroksella siitä biisistä, josta ei aluksi tykännyt lainkaan, saakin otteen ja uuden lempibiisin. Babymetalin albumi on juuri tällainen kerroksellinen albumi, joka ihan aluksi kannattaa kuunnella alusta loppuun järjestyksessä muutamaan otteeseen eikä kuunnella biisejä sieltä tai täältä.
Yksittäisistä kappaleista YAVA! voisi yhtä hyvin olla minkä tahansa "normaalin" idoliryhmän kappale: raskaasta metallimusiikista riippumatta laulumelodia on iloinen ja melkein yhtä nopeassa rytmissä laulettu kuin Dempagumi inc.:n renkutukset.
Puolenvälin From Dusk Till Dawn kiinnitti jo ensimmäisellä kuuntelukerralla huomioni - kuuntelenko nyt aivan varmasti Babymetalin vuonna 2016 julkaistua albumia, enkä kymmenen vuoden takaista t.A.T.u.:a? (Tässä täytyy tietää se fakta, että olin kuunnellut viikon verran ainoastaan t.A.T.u.:n musiikkia.) FDTD on hypnoottinen ja mysteerinen, ja muistuttaa 2000-luvun alun poprockia. Korkeat laulukohdat puolestaan tuovat mieleen t.A.T.u.:n Not Gonna Get Us-kappaleen intron. Oikeastaan koko kappale muistuttaa etäisesti edellä mainittua biisiä. Omasta mielestäni FDTD on albumin mielenkiintoisin kappale, joka osoittaa, että Babymetal (tai porukka Babymetalin takana) osaa luoda vaihtelevaa musiikkia eikä pitäydy vain yhdessä ja samassa tyylissä.
Kaikista passiivisaggressiivin ja siksi koukuttavin lienee Sis. Anger, jolla Yuimetal ja Moametal laulavat suurimman osan kappaleesta. (Toinen vastaava "Black Babymetalin" kappale albumilla on GJ!) Sis. Anger on lähes pelkkää rämistelyä ja sopii kappaleeksi, jota kuunnellaan stereot kovalla kun tekee mieli kirota maailma.
Albumi on kaiken kaikkiaan tasapainoinen ja jottei meno liian raivoisaksi yltyisi, on loppupuoliskolla voimaballadi No Rain, No Rainbow, joka osoittaa Su-Metalin kasvaneen voimakkaaksi, mutta taitavaksi laulajaksi. Englanniksi Su-Metalin laulutavasta voi lukea >>täältä<<.
Lyhyesti: Babymetal ei pettänyt albumillaan, joka on omasta mielestäni parempi kuin heidän ensimmäinen albuminsa ja jonka jokaisen pitäisi kuunnella ainakin kerran. Levykauppa Äx Babymetalin nettisivut
Minut haastettiin viime vuonna top15 idolibiisit -listailuun ja ajattelin samalla tavalla listailla myös vuoden 2015 kappaleet. Listailu onkin tällä kertaa yllättävän vaikeaa, sillä sekä Hello! Projectilta että 48-ryhmiltä on tullut todella kivoja kappaleita. Ehkä siksi tämän tekeminen venähti muutamalla kuukaudella...
tääki kuva on oikeesti tältä vuodelta
Lista on seuraavanlainen ilman minkäänlaista järjestystä. Yritän kirjoittaa muutaman sanan kustakin kappaleesta ja syistä miksi juuri nämä biisit. Lisäisin postaukseen myös videot hienosti, mutta tappelu HTML:n kanssa aiheutti harmaita hiuksia ja päätin olla niitä lisäämättä. Sen sijaan listan biisit sisältävät linkit virallisiin videoihin Youtubessa yhtä lukuunottamatta.
Tochiotome25 ei julkaissut vuonna 2015 kuin yhden singlen - Yu (ゆ). A-raidassa lauletaan kylpylästä ja no, video on kylpylässä. En hitaista kappaleista juuri jaksa innostua, mutta johtuen rakkaudesta ryhmään, on kappale nostettava listalle.
48-ryhmiä kritisoin viime vuonna tylsistä kappaleista etenkin a-raitojen suhteen. Vuonna 2015 NMB48:n singlet olivat kaikki todella kivoja ja jopa AKB48 yllätti repäisemällä oikeasti upean kappaleen äänestys-singlen a-raidaksi lattean bikinirallatuksen sijaan.
Must be now on ihanan erikoinen biisi 48-ryhmän tekeleeksi ja ihanan jumputusbilekipale kun Bokutachi wa Tatakawanai (僕たちは戦わない) on herkkä mutta menevä pienten eurodancevivahteiden kera. Kaiken lisäksi jälkimmäisen video on henkeäsalpaava television ruudulla (vaikka en vieläkään ymmärrä videon mahdollista juonta). Morning Musumelta tuli tänä vuonna kolme erinomaista singleä, joista yritin ensin valita vain yhtä biisiä kustakin. Oikeasti kaikki singlejen kappaleet ovat hyviä, mutta verta itkien sain valittua vain neljä parasta. Seishun Kozo ga Naiteiru ansaitsee paikkansa kivan erikoisen musiikillisen kokeilun (tauot kappaleen säkeistöissä) sekä tarttuvan kertosäkeen ansiosta. On siinä jotain euroviisumaistakin.
SUKAtto My Heart (スカッとMy Heart) oikeastaan yhtä hyvä kappale kuin kyseisen singlen kaksi muuta raitaa (Oh my wish ja Imasugu Tobikomu Yuuki), mutta tykkään hävyttömän paljon biisin asuista ja svengaavasta rytmistä. Tsumetai Kaze to Kataomoi on puolestaan syy siihen, miksi innostuin uudestaan idolimusiikista hetkellisen tauon jälkeen. Enemmän fiiliksistä voi lukea edeltäneestä postauksesta. One and Only on kokonaan englanniksi laulettu kappale, joka on ihan vain siksi nostettava näin ylös. Myönnettäköön myös, että kyseinen renkutus soi toistuvasti päässä.
Fudanjukun Moshi mo Kore ga Koi Narassa (もしも これが恋なら) on jotain taianomaista ja tarttuvaa. Kauniit naiset pukeutuneina kauniiksi pojiksi toimii edelleen ja Kyohei on aivan ihana. Kappale kuulostaa euroviisukappaleelta, mikä lienee syynä siihen, että pidän siitä niin paljon.
Momoiro Clover Z:n singlet vuonna 2015 olivat ihan kivoja, mutta yhteisbiisi KISS:n kanssa jäi loppupeleissä parhaiten mieleen - ehkä juuri sen vuoksi, että kuuntelin biisiä ja katsoin musiikkivideota aika helvetin monta kertaa läpi tehdessäni läpivetoa.
ANGERMEn vuosi alkoi paremmin kuin mitä se S/mileagena päättyi ja heti ensimmäinen single Taiki Bansei räjäytti pankin. Taiki Banseihin minulla meni hetkeksi maku, sillä sitä soitettiin melkein kaikkialla ja konserttien settilistat sisälsivät biisin ainakin kerran. ANGERME muun muassa aloitti ja lopetti konserttinsa kyseisellä biisillä. Taiki Bansein jälkeinen single ja etenkin biisi Nana Korobi Yaoki (七転び八起き) nappaa parhaiten. Nana Korobi Yaokin nimi on sanaleikki, jonka voi ilmeisesti tulkita joko "Up and Downs" tai sitten "Vaikka kaatuisit seitsemästi, nouset aina kahdeksasti ylös". Biisin sanomassa on voimaa ja kappale on ihanan tykittävä. Voimabiisi, joka tsemppaa yrittämään uudestaan.
Country Girlsin molemmat singlet olivat superkivoja, mutta Koi Doroboa tulin luukuttaneeksi ehkä eniten. Risa Yamaki on rakkaus.
You Kikkawan WILDSTRAWBERRY on suoraan hänen neljänneltä albumiltaan, joka rupesi kiinnostamaan juurikin tuon kappaleen ansiosta. Toisaalta Kikkawalta on pakko nostaa esiin ilmeisesti maailman pisimmäksi idolibiisiksi julistettu Hana, joka kestää reilut 17 minuuttia. (Oikeasti biisi kuulostaa vähän siltä kuin siihen olisi kolme-neljä kappaletta miksattu peräkkäin, mutta ihan hauskahan tuo kokonaisuus on. Suosittelen kuuntelemaan edes kerran!)
LADYBABY on hauska uutuusryhmä, jonka toinen single Age Age Money ei vain lakkaa piristämästä päivää. Aivan mahtava biisi, aivan mahtavalla asenteella tehty. Harmittavaa, että juuri äsken ryhmä ilmoitti jäävänsä tauolle.
Viimeisenä Osaka Syunkasyuto (大阪☆春夏秋冬) -nimisen ryhmän Chameleon Shojo, jonka musiikkivideota ei tiettävästi enää Youtubesta löydä. Ryhmä on uudehko ja vähän toisenlainen ryhmä konseptiltaan: johtaja Maina laulaa koko biisin vahvalla äänellään ja loput tytöt tanssivat taustalla. Meno on hurjaa ja kuulemma keikoilla vielä hurjempaa. Vaikka Chameleon Shojoa ei enää löydäkään, kannattaa kurkata biisi C'mon!.
Minulle idolimusiikki ja etenkin Hello! Project sellaisenaan on ollut osa imagoa, kokonaiskuvaa minusta. Se, että olen Hello! Project -fani, on ollut niin tiukkaan minussa kiinni, etten ole suostunut ajatukseen, jossa se poistettaisiin minusta kokonaan. Jos minusta ottaisi idolimusiikin kokonaan pois, jäisi minusta tynkä. Idolimusiikki kuuluu minuun. Niin olen ajatellut.
Idolimusiikki ja virallisesti suosikkiryhmäni Morning Musume on aina aiheuttanut tunteita - yleensä positiivisia. Musiikki ottaa tunteisiin, lempijäsenten soolokohdat kappaleissa saavat henkäisemään ihastuksesta, jäsenten paikoittainen löyhäpäisyys naurattaa, lähtevä jäsen harmittaa. Musiikkimakuni koostui jossain vaiheessa noin 80% idolimusiikista ja erityisesti Hello! Projectista. Loput 20% olivat kai Dingoa ja Cristal Snow'ta.
Havahduin silti äskettäin siihen tunteeseen, että edes Morning Musume ei aiheuta tunteita minussa enää. Kivoja biisejä, mutta ne eivät tunnu miltään. Eivät herätä ajatuksia, fiiliksiä. Ovat hienoja ja kivoja, mutta siinä se. Kyllä niitä kuuntelee, koska on pakko: olen idolifani, minun kuuluu kuunnella idoleita, minä rakastan idoleita, minä olen idolifani jumalauta. Päädyin siis miettimään, mitä ja miksi.
Mitä tämä tuntematon tunnetila, jossa en tunne mitään, tarkoittaa?
Miksi en tunne mitään / Miksi tunnen näin?
Johtopäätöksiä olen tehnyt muutaman. Yksi päätelmistäni on, että tarjontaa on liikaa: on blogeja, on Twitter-tilejä, on erilaisia viikottaisia Youtube-ohjelmia, ryhmiä ja debutoineita tyttöjä puolet enemmän kuin silloin ~2009-2010 kun Hello! Projectia rupesin nykyhetkessä seuraamaan, jokainen ryhmä julkaisee jotakin joka toinen viikko, singlet ovat väistämättä kolmiraitaisia ja jokainen raita saa musiikkivideon ja kaikkea uutta koko ajan. Se on hienoa, se on kivaa. Vuonna 2010 ei ryhmillä edes ollut omia Youtube-kanavia vaan videot ladattiin jollekin palvelimelle, josta fanit latasivat ne uudestaan Youtubeen. Vuonna 2010 Hello! Projectissa oli 25 jäsentä, tällä hetkellä jäseniä on 53. Kun asioita on paljon, jopa liikaa, ei enää jaksa innostua pienistä asioista. Ai joku julkaisi uuden musiikkivideon ennakkomateriaalin Hello! Stationissa? No, kurkkaan sen sitten kun virallinen musiikkivideo ladataan parin päivän päästä.
Toinen päätelmäni on, että kaikki on minulle tuttua. Vuonna 2010 olin 13-vuotias, nyt, vuonna 2015, olen 18. En viisi vuotta takaperin tiennyt kaikkea mitä tiedän nyt, enkä viisi vuotta takaperin ollut fani yhdenkään debutoimisen tai valmistumisen aikana. Olen tähän mennessä saanut nähdä koelaulumateriaalia Morning Musumen 9th, 10th ja 11th generaatiosta, 12th generaation julkistamista kyttäsin Twitterissä reaaliajassa, valmistujaisista pääsin seuraamaan Sayumi Michishigen viimeistä varttia striimistä netissä ja S/mileagen syksyn 2011 konsertin katsoin kun se Youtubesta reaaliajassa (?) striimailtiin. Sekin on ollut hienoa ja kivaa, mutta tänä syksynä ei vähempääkään voinut kiinnostaa ANGERMEn Kanon Fukudan valmistujaiset tai Morning Musumen uudet videot. Vuonna 2010 olisin ehkä innoissani katsonut Hello! Station -ohjelman puhelimen ruudulta ja tärissyt onnesta. (Tosin silloin minulla oli liukukantinen Nokia Supernova 7100 eikä sillä mihinkään nettiin päässyt #jonneteimuista) Ja koska kaikki on minulle tuttua, tiedän mistä asiasta on hyvä olla innoissaan ja mistä ei. Se, että ryhmä tulee julkaisemaan uuden singlen syksyllä ei aiheuta mitään fiilistä. No jipii, onko tietoa nimestä tai julkaisupäivästä tai biiseistä tai yhtään mistään? Ai ei? No katellaan sitten syksymmällä sitä.
Kolmas johtopäätöksistäni on, että aina syksyllä minuun iskee tauti suomalaisus melancholisus. Se on iskenyt yläasteella: silloin kuuntelin koko syksyn aina johonkin kevääseen saakka kun aurinko rupesi näkymään Dingoa. Vuosi takaperin tauti sai minut hamstraamaan Lady Gagan tuotannon ja luukuttamaan Artpop -albumia alusta ja lopusta ja keskeltä ja sivulta uudestaan ja uudestaan. En talvisin siis jostain syystä pysty tai osaa nauttia idoleista kuten nauttisin niistä ehkä keväällä tai kesällä. Saa nähdä mitä oireita tauti tänä talvena aiheuttaa. Villi veikkaukseni on, että päädyn joko Lady Gagaan, Christina Aguileraan, Gwen Stefaniin tai Jarkko Eveen. Yksi risti kaksi kivi, saa lyödä vetoa mitä tapahtuu.
Neljäs ja viimeinen päätelmäni koskee muuttumisen pelkoa. Pelkään muutosta, pelkään "vaihtaa" tutusta ja turvallisesta musiikista pois. On kamalaa ajatella, että vuoden päästä olen jo 19. Pelkäänkö aikuistumista, vanhemmaksi kasvamista, vain siksi, että Morning Musume on kuulunut elämääni niin vahvasti yläasteella ja lukion alussa? Niin paljon asioita on elämäni aikana, oikeastaan lukion aikana ja erityisesti tämän vuoden aikana muuttunut, etten haluaisi heittää kannen yli viimeisiä tuttuja asioita yhtään enempää. Laiva ei keinu, mutta kun uutta tavaraa tulee, täytyy jonkun vanhan lähteä tai laiva hörppää vettä. Naulaanko kuvainnollisesti idoliminääni housunlahkeesta mastoon kiinni vai olisiko aika jossain vaiheessa antaa sen huuhtoutua veden mukana jos niin on tapahtuakseen?
En tänä syksynä jaksanut innostua Morning Musumen 60. singlestä, Rihon viimeisestä, juurikaan. Edellinen single oli todella kiva: elektronista jumputusta, söpöjä seilorityylisiä asuja rytmikkäässä biisissä ja joku balladin kaltainen jossa lempityttö on päälaulajana. Tilasin silti singlen, kuten aiemmatkin. Lempiryhmältä on vain pakko ostaa uusi singlejulkaisu, ihan vain siksi että ryhmään sattuu nyt kuulumaan lempijäseneni. Ihan sama vaikka biisit eivät aiheuttaisi mitään tunnetiloja, sillä eihän aamukiireessä meikatessa tunteita kuulu tuntea. Kunhan taustalla soi jotakin, jonka aikana iskeä maskaraa silmään mahdollisimman nopeasti.
En ole Youtube-ohjelma Hello! Stationia katsonut muutamaan viikkoon. Sen rinnalle luotu GREEN ROOM jaksoi kiinnostaa kolmen jakson ajan. MUSIC+, pyöriikö se edes enää? Twitter-feedini täyttyy uuden musiikkivideon, jonka pätkä näytetään Hello! Stationissa, kuvakaappauksista ja Tumblrissa vastaan tulee kasa gifejä. Voin aivan yhtä hyvin odottaa, että video ladataan ryhmän kanavalle. Voin unohtaa videon olemassaolon ja katsoa sen vasta viikon kuluttua, kun tietokoneen jaksan vihdoin avata. Vaikka lukisin ylistyksiä videoista ja kappaleista ja näennäisesti niihin yhtyisin, en kuitenkaan tuntisi aitoa innostusta. Siksi oikeastaan yllätyin, suorastaan järkytyin, kun ensimmäinen kylmä väre kipitti vartaloni läpi Tsumetai Kaze to Kataomoin videon aikana.
Tunsin jotakin. Tunsin toisenkin kerran, ja kolmannen. Hassua. Hitaat kappaleet eivät kuulu suosikkeihini, ne ovat liian tylsiä. Mutta Tsumetai iskee tunteisiin. Se on kaunis. Minusta tuntuu, että se on kaunis biisinä ja kaunis videona. Minulla oli hassu olo videon jälkeen. Tällaistako se olikin, kun kappale ja video oikeasti saavat aikaan jotain värähtelyä aivojen tunnetiloissa? Hiljaista ihailua. En halua antaa kappaleen soida vain taustalla. Haluan kuunnella sitä. En halua vilkuilla videota silloin tällöin, haluan katsoa sitä. Aivan kuin... Aivan kuin Tsumetai Kaze to Kataomoista olisi tullut jollain tapaa pyhä.
Country Girls yllätti juhlistaessaan ensimmäistä vuottaan sitten nimenvaihdon kertomalla, että mukaan porukkaan liittyy kaksi uutta tyttöä: Musubu Funaki ja Nanami Yanagawa harjoittelijoista. Iloinen yllätys - varsinkin niille, jotka ovat jo pitkään toivoneet Funakin debutoimista. Kenties mukava uutinen myös niille, jotka toivoivat löytäneensä juuri Sen ryhmän jota seurata, kunnes Uta Shimamuran kerrottiin lähteneen ryhmästä.
Country Girls on ryhmänä juuri sitä mitä Hello! Project on kaivannut: suloista, hempeää, mutta silti luonnollista. Jottei ryhmä olisi iältään liian nuori, ovat mukana 18-vuotiaat Risa Yamaki ja Manaka Inaba, sekä Berryz Kobosta tuttu 23-vuotias Momoko "Momochi" Tsugunaga, joka on ottanut erityisen roolin ryhmässä "playing managerina". Risa ja Manaka katselevat toisiaan kulmiaan kohotellen, kun mamma-Momoko hössöttää tai kieltää joukon nuorimmaista, Mai Ozekia, puhumasta kymmenen vuoden ikäerosta.
Momokon mukanaolo sai alussa aika kielteistä kritiikkiä: miksei ryhmä voi aloittaa puhtaalta pöydältä, miksi pitää joku vanha pieru repiä lopettavasta ryhmästä viemään huomion uusista jäsenistä kokonaan muualle? Ymmärrän kritiikin täysin - aluksi ihmettelin ideaa, mutta lopulta tyttöryhmä Momokon luotsattavana on ollut toimiva veto: tytöt ovat itsevarmempia lavalla, kun siellä langat pitelee käsissä joku, jolla on sentään vuosien kokemus idoliudesta.
Momoko pyyhkii liikaa poskipunaa tyttöjen naamasta pois, hauskuuttaa niin televisiossa kuin lavalla, pistää itsensä likoon tyttöjen puolesta. Hauskinta on, kun Momokon tekopirteys lähinnä ärsyttää nuorimpia tai kun joku haastaa hänet - Mai esimerkiksi totesi Momokon itserakkaan luonteen olevan näyteltyä, kun Mai itse on oikea narsisti. Uta pyöritteli silmiään, kun Momoko kertoi hymyillen ryhmän viettävän paljon aikaa keskenään. Momoko puolestaan on kertonut pettyneenä, kuinka koulusta saapuneet Chisaki Morito ja Mai eivät tulleetkaan pyytämään apua läksyissä häneltä, vaan menivät suoraan Risan luo.
Parasta Country Girlsissä on paitsi jäsenten keskinäiset kemiat, myös väistämättä hymyn huulille tuovat musiikkivideot. Varma tehokeino pelastamaan paha päivä on Wakatteiru no ni Gomennen musiikkivideo:
Musubu ja Nanami istuvat ryhmään hyvin paikkaamaan Utasta jäänyttä paikkaa, vaikka ryhmä toimisikin todella hyvin vain viisihenkisenä. Musubu on jo osoittanut harjoittelijoiden konserteissa mitä ihmeellisintä ilmeilyä ja Nanami vaikuttaa hyvältä puhujalta eikä takeltele sanoissaan lavalla. Ryhmän uudet jäsenet vaikuttavat siis mielenkiintoisilta ja kokonaisuus saa enemmän väriä. Odotan innolla ryhmän seuraavaa julkaisua ♪
Kobushi Factory (こぶしファクトリー) on yksi Hello!Projectin kolmesta kokonaan uudesta ryhmästä, joka aloitti toimintansa tänä vuonna. Kobushi Factoryn kaveriksi koottiin hiukan myöhemmin kuuden hengen porukka, Tsubaki Factory (つばきファクトリー).
Kobushi Factory, jota kutsun lyhyesti Kobufaksi, on todella lupaavan oloinen porukka. Aluksi, ottaen huomioon tyttöjen keski-iän (14), odotin ryhmän olevan samaa sarjaa Country Girlsin suloisen söpön imagon kanssa: kaksi ryhmää, jäseninä teini-ikäisiä lyhyehköjä tyttöjä. Mikäs sen söötimpää.
Ryhmä pyöri vielä pitkään nimellä "Uusi Ryhmä", sillä nimenantaminen myöhästyi. Lopulta nimeksi ilmoitettiin Kobushi Factory: kobushi, joka tarkoittaa sekä magnolia-kukkaa että nyrkkiä, factory, joka tarkoittaa tehdasta. Berryz Koboun kapteeni Saki Shimizu oli mukana antamassa nimeä. Kobufa olisi jatkumoa Berryz Koboulle.
En henkilökohtaisesti pitänyt ajatuksesta, että täysin uudelta pöydältä aloitettu ryhmä olisikin oikeasti Berryz Koboun 2. generaatio. Hieno idea, mutta tuntuu vain liialliselta vanhojen fanien kosiskelulta: Country Girls on entisen H!P ryhmä Country Musumen uudelleenkäynnistys uusilla jäsenillä, joten olisiko Kobufa samanlainen Berryz Kobon uudelleenstarttaus? Berryz Kobo aloitti 8 hengen jäsenistöllä, ja kas, Kobufalla on yhtä monta jäsentä.
Vielä vähemmän pidin siitä, että myöhemmin koottu Tsubaki Factory sai myös Factory-päätteen ja olisi nyt virallisesti Kobufan sisarryhmä. Taas on helppo verrata ryhmiä toisiin: vähemmän jäseniä sisältävä Tsubaki Factory muistuttaa imagoltaan H!Pn senioriryhmä C-utea vuodelta 2006. Sekä C-ute että Berryz Kobo koottiin Hello!Pro Kidseistä, Hello! Pro Eggsujen/Kenshuuseiden esikuvista. Sekä Kobushi että Tsubaki koottiin Hello! Pro Kenshuuseista.
Kobufa aloitti toimintansa musikaalin (Week End Survivor) yhteydessä ja julkaisi kaksiraitaisen DVD-indiesinglen: Survivor / Nen ni wa Nen. Uudet profiilikuvatkin päivitettiin H!Pn sivuille ja kas, eräänä iltana tajusin ihastuneeni ryhmään.
Kobufan jäsenet osaavat laulaa vahvasti söpöistä imagoista, jollainen on esimerkiksi Ayano Hamauralla ja Minami Nomuralla, huolimatta. Nen ni wa Nen on rokkaava ja sen tahdissa voi nyökyttää raivokkaasti päätään. Tyttöjen ääniä on mukavaa kuunnella ja tietynlainen haistattelu kuuluu, kun muistutetaan että älä nyt perkele unohda sitä sateenvarjoa kotiin.
Ryhmä sai yllättävän nopeasti major-debyytin - jos verrataan vuonna 2013 aloittaneeseen Juice=Juiceen, joka julkaisi ensin kolme indiesinkkua keväällä ja lopulta ensimmäisen majorin syksyllä, niin Kobufa julkaisi musikaalin yhteydessä myytävän DVD-indiesinglen kevään lopulla ja kesän alussa julkistettiin major-singlestä.
Ensimmäinen major on nimeltään Dosukoi! Kenkyo ni Daitan / Ramen Daisuki Koizumi-san no Uta / Nen ni wa Nen (Nen'iri ver.) (ドスコイ！ケンキョにダイタン／ラーメン大好き小泉さんの唄／念には念（念入りVer.）), siis tripla-a. Ramen Daisuki Koizumi-san no Uta on cover tuottaja-Tsunkun bändin SharamQ kappaleesta Ramen Daisuki Koike-san no Utasta ja toimii samannimisen draaman tunnuskappaleena.
Äskettäin julkaistiin Dosukoi! Kenkyo ni Daitanin promootiovideo ryhmän virallisella kanavalla. Mitä siitä voi sanoa? Sama kurkunpohjalta laulaminen jatkuu, sähkökitara vinkuu ja video on viihdyttävä hippaleikkeineen. Rehellisesti, en edes tiennyt että vastaava hippa voisi olla noin sydäntä tykyttävää katsottavaa.
Odotan innolla Kobushi Factoryn jatkoa ja yritän kahlata Youtubea läpi konserttiesitysten varalta. Ryhmällä on nimittäin asennetta ja se näkyy niissä harvoissa konserttiklipeissä, joita netistä löytää.
Opetus: ei ole koiraa karvoihin katsominen, eikä ole ryhmän arvioiminen nimen perusteella järkevää.
