Idolimusiikki ja virallisesti suosikkiryhmäni Morning Musume on aina aiheuttanut tunteita - yleensä positiivisia. Musiikki ottaa tunteisiin, lempijäsenten soolokohdat kappaleissa saavat henkäisemään ihastuksesta, jäsenten paikoittainen löyhäpäisyys naurattaa, lähtevä jäsen harmittaa. Musiikkimakuni koostui jossain vaiheessa noin 80% idolimusiikista ja erityisesti Hello! Projectista. Loput 20% olivat kai Dingoa ja Cristal Snow'ta.
Havahduin silti äskettäin siihen tunteeseen, että edes Morning Musume ei aiheuta tunteita minussa enää. Kivoja biisejä, mutta ne eivät tunnu miltään. Eivät herätä ajatuksia, fiiliksiä. Ovat hienoja ja kivoja, mutta siinä se. Kyllä niitä kuuntelee, koska on pakko: olen idolifani, minun kuuluu kuunnella idoleita, minä rakastan idoleita, minä olen idolifani jumalauta. Päädyin siis miettimään, mitä ja miksi.
Mitä tämä tuntematon tunnetila, jossa en tunne mitään, tarkoittaa?
Miksi en tunne mitään / Miksi tunnen näin?
Johtopäätöksiä olen tehnyt muutaman. Yksi päätelmistäni on, että tarjontaa on liikaa: on blogeja, on Twitter-tilejä, on erilaisia viikottaisia Youtube-ohjelmia, ryhmiä ja debutoineita tyttöjä puolet enemmän kuin silloin ~2009-2010 kun Hello! Projectia rupesin nykyhetkessä seuraamaan, jokainen ryhmä julkaisee jotakin joka toinen viikko, singlet ovat väistämättä kolmiraitaisia ja jokainen raita saa musiikkivideon ja kaikkea uutta koko ajan. Se on hienoa, se on kivaa. Vuonna 2010 ei ryhmillä edes ollut omia Youtube-kanavia vaan videot ladattiin jollekin palvelimelle, josta fanit latasivat ne uudestaan Youtubeen. Vuonna 2010 Hello! Projectissa oli 25 jäsentä, tällä hetkellä jäseniä on 53. Kun asioita on paljon, jopa liikaa, ei enää jaksa innostua pienistä asioista. Ai joku julkaisi uuden musiikkivideon ennakkomateriaalin Hello! Stationissa? No, kurkkaan sen sitten kun virallinen musiikkivideo ladataan parin päivän päästä.
Toinen päätelmäni on, että kaikki on minulle tuttua. Vuonna 2010 olin 13-vuotias, nyt, vuonna 2015, olen 18. En viisi vuotta takaperin tiennyt kaikkea mitä tiedän nyt, enkä viisi vuotta takaperin ollut fani yhdenkään debutoimisen tai valmistumisen aikana. Olen tähän mennessä saanut nähdä koelaulumateriaalia Morning Musumen 9th, 10th ja 11th generaatiosta, 12th generaation julkistamista kyttäsin Twitterissä reaaliajassa, valmistujaisista pääsin seuraamaan Sayumi Michishigen viimeistä varttia striimistä netissä ja S/mileagen syksyn 2011 konsertin katsoin kun se Youtubesta reaaliajassa (?) striimailtiin. Sekin on ollut hienoa ja kivaa, mutta tänä syksynä ei vähempääkään voinut kiinnostaa ANGERMEn Kanon Fukudan valmistujaiset tai Morning Musumen uudet videot. Vuonna 2010 olisin ehkä innoissani katsonut Hello! Station -ohjelman puhelimen ruudulta ja tärissyt onnesta. (Tosin silloin minulla oli liukukantinen Nokia Supernova 7100 eikä sillä mihinkään nettiin päässyt #jonneteimuista) Ja koska kaikki on minulle tuttua, tiedän mistä asiasta on hyvä olla innoissaan ja mistä ei. Se, että ryhmä tulee julkaisemaan uuden singlen syksyllä ei aiheuta mitään fiilistä. No jipii, onko tietoa nimestä tai julkaisupäivästä tai biiseistä tai yhtään mistään? Ai ei? No katellaan sitten syksymmällä sitä.
Kolmas johtopäätöksistäni on, että aina syksyllä minuun iskee tauti suomalaisus melancholisus. Se on iskenyt yläasteella: silloin kuuntelin koko syksyn aina johonkin kevääseen saakka kun aurinko rupesi näkymään Dingoa. Vuosi takaperin tauti sai minut hamstraamaan Lady Gagan tuotannon ja luukuttamaan Artpop -albumia alusta ja lopusta ja keskeltä ja sivulta uudestaan ja uudestaan. En talvisin siis jostain syystä pysty tai osaa nauttia idoleista kuten nauttisin niistä ehkä keväällä tai kesällä. Saa nähdä mitä oireita tauti tänä talvena aiheuttaa. Villi veikkaukseni on, että päädyn joko Lady Gagaan, Christina Aguileraan, Gwen Stefaniin tai Jarkko Eveen. Yksi risti kaksi kivi, saa lyödä vetoa mitä tapahtuu.
Neljäs ja viimeinen päätelmäni koskee muuttumisen pelkoa. Pelkään muutosta, pelkään "vaihtaa" tutusta ja turvallisesta musiikista pois. On kamalaa ajatella, että vuoden päästä olen jo 19. Pelkäänkö aikuistumista, vanhemmaksi kasvamista, vain siksi, että Morning Musume on kuulunut elämääni niin vahvasti yläasteella ja lukion alussa? Niin paljon asioita on elämäni aikana, oikeastaan lukion aikana ja erityisesti tämän vuoden aikana muuttunut, etten haluaisi heittää kannen yli viimeisiä tuttuja asioita yhtään enempää. Laiva ei keinu, mutta kun uutta tavaraa tulee, täytyy jonkun vanhan lähteä tai laiva hörppää vettä. Naulaanko kuvainnollisesti idoliminääni housunlahkeesta mastoon kiinni vai olisiko aika jossain vaiheessa antaa sen huuhtoutua veden mukana jos niin on tapahtuakseen?
En tänä syksynä jaksanut innostua Morning Musumen 60. singlestä, Rihon viimeisestä, juurikaan. Edellinen single oli todella kiva: elektronista jumputusta, söpöjä seilorityylisiä asuja rytmikkäässä biisissä ja joku balladin kaltainen jossa lempityttö on päälaulajana. Tilasin silti singlen, kuten aiemmatkin. Lempiryhmältä on vain pakko ostaa uusi singlejulkaisu, ihan vain siksi että ryhmään sattuu nyt kuulumaan lempijäseneni. Ihan sama vaikka biisit eivät aiheuttaisi mitään tunnetiloja, sillä eihän aamukiireessä meikatessa tunteita kuulu tuntea. Kunhan taustalla soi jotakin, jonka aikana iskeä maskaraa silmään mahdollisimman nopeasti.
En ole Youtube-ohjelma Hello! Stationia katsonut muutamaan viikkoon. Sen rinnalle luotu GREEN ROOM jaksoi kiinnostaa kolmen jakson ajan. MUSIC+, pyöriikö se edes enää? Twitter-feedini täyttyy uuden musiikkivideon, jonka pätkä näytetään Hello! Stationissa, kuvakaappauksista ja Tumblrissa vastaan tulee kasa gifejä. Voin aivan yhtä hyvin odottaa, että video ladataan ryhmän kanavalle. Voin unohtaa videon olemassaolon ja katsoa sen vasta viikon kuluttua, kun tietokoneen jaksan vihdoin avata. Vaikka lukisin ylistyksiä videoista ja kappaleista ja näennäisesti niihin yhtyisin, en kuitenkaan tuntisi aitoa innostusta. Siksi oikeastaan yllätyin, suorastaan järkytyin, kun ensimmäinen kylmä väre kipitti vartaloni läpi Tsumetai Kaze to Kataomoin videon aikana.
Tunsin jotakin. Tunsin toisenkin kerran, ja kolmannen. Hassua. Hitaat kappaleet eivät kuulu suosikkeihini, ne ovat liian tylsiä. Mutta Tsumetai iskee tunteisiin. Se on kaunis. Minusta tuntuu, että se on kaunis biisinä ja kaunis videona. Minulla oli hassu olo videon jälkeen. Tällaistako se olikin, kun kappale ja video oikeasti saavat aikaan jotain värähtelyä aivojen tunnetiloissa? Hiljaista ihailua. En halua antaa kappaleen soida vain taustalla. Haluan kuunnella sitä. En halua vilkuilla videota silloin tällöin, haluan katsoa sitä. Aivan kuin... Aivan kuin Tsumetai Kaze to Kataomoista olisi tullut jollain tapaa pyhä.
